Sodan syyt
Napoleonin
valloitussuunnitelmien ongelmana vuonna 1807 oli Englanti. Napoleonin
suunnitelmissa oli saada Englanti tekemään rauha. Ranskan sotilaalliset voimat
eivät olisi riittäneet saarivaltion kukistamiseen. Napoleonin oli siis otettava
muut keinot käyttöönsä. Tällaisen vaihtoehdon tarjoaisi täydellinen
kauppasaarto. Se heikentäisi Englannin mahdollisuuksia sodankäynnin
jatkamiselle.
Kesällä 1807 Napoleon kohtasikin pienessä Tilsitin kaupungissa Venäjän
keisarin Aleksanteri I:n. Tilaisuus vaikutti hyvin ystävällissävyiseltä, vaikka
molemmat hallitsijat epäilivät toisiaan. Tapaamisen yhteydessä laadittiin
juhlallisia julkilausumia sekä allekirjoitettiin laaja ns. Tilsitin sopimus,
jonka julkisessa osassa oli lukuisia rauhantahdosta ja ystävyydestä kertovia
pykäliä. Sopimukseen sisältyi kuitenkin myös salaisia pykäliä ja erittäin
salaisia asioita.
Salaiset kohdat määrittivät, että Ruotsi (Ruotsi-Suomi), Tanska ja Portugali, jotka edelleen olivat kauppayhteydessä Englantiin, pakotettaisiin sulkemaan kaikki satamansa englantilaisilta. Ruotsin painostus annettiin Venäjän tehtäväksi. Ranskan tehtäväksi määriteltiin Tanskan ja Portugalin painostaminen.
Venäjä sai valtuudet pakottaa Ruotsi kauppasaartoon myös voimakeinoin. Tässä yhteydessä Napoleon on todennäköisesti myös viitannut Venäjän mahdollisuuteen valloittaa itselleen Suomi. Myöhemmin Napoleon on toistanut ehdotuksensa myös kirjeellä Aleksanterille.
Aleksanterilla ei ollut suurta intoa syrjäisen ja köyhän Suomen valloitukselle. Venäjän mielenkiinto suuntautui pikemminkin Balkanille, mikä taas ei ollut Napoleonin mieleen.
Aleksanterin oli, Napoleonin uhan alla, kuitenkin toimittava. Aluksi Aleksanteri pyrki päämäärään diplomaattisella painostuksella.
Ruotsin
kuningas Kustaa IV Adolf oli kuitenkin kova pala. Hänen henkilökohtaiset
käsityksensä Napoleon Bonapartesta kuvastivat äärimmäistä vastenmielisyyttä,
eikä Ruotsin kuningas halunnut olla missään tekemisissä Napoleonin kanssa, eikä
halunnut edesauttaa Napoleonin valloituspyrkimyksiä. Myönnytykset Napoleonille
olisivat lisäksi saattaneet Ruotsin vaaralle alttiiksi Englannin vastatoimille,
josta oli näyttöä Tanskasta (hyökkäys Kööpenhaminaan). Tämä Kustaa Adolfin
näkemys johti sitten sekä valtakunnan että hänen hallitsijauransa päätökseen.
Ruotsin kuninkaan taipumattomuuden vuoksi Venäjän oli nyt osoitettava olevansa tosissaan, ryhtymällä vuonna 1807 lopulla sodan valmisteluun. Sodan aloittamisen lopullinen päätös tehtiin kuitenkin vasta helmikuun alussa 1808. Varsinainen hyökkäys aloitettiin 21.2.1808. Tällöinkin olisi Ruotsilla ja Kustaa Adolfilla ollut vieläkin mahdollisuus pysäyttää hyökkäys suostumalla mannermaasulkeemukseen.
Operaation tavoitteet
Sotilaalliseksi tavoitteeksi asetettiin Suomen valloittaminen, jolloin saavutettaisiin niin merkittävä painostuskeino, että Ruotsin olisi taivuttava. Operaatiosuunnitelman alullepanijana voidaan pitää suomalaissyntyistä kenraalia Yrjö Maunu Sprengtportenia, jonka mietintö sai nimen: Suomessa syntyneen venäläisen sotilaan mietelmiä. Sprengtporten esitti, että Suomi olisi nyt lopullisesti riistettävä Ruotsilta ja maasta tulisi muodostaa puskurivaltio Venäjän ja Ruotsin välille. Maan hallitsijaksi hän esitti Venäjän keisarin sukuun kuuluvaa henkilöä.
Varsinaiseksi operatiiviseksi suunnitelmaksi Sprengtporten esitti yllättävää hyökkäystä kolmessa eri suunnassa. 10000-12000 miehen suuruinen pääjoukon olisi tarkoitus edetä etelärannikolla rantatietä Helsinkiin, jossa vallattaisiin Viapori ja edelleen Turkuun (pääkaupunkiin). Ylempänä Salpausselän suunnassa 4000-5000 miehen vahvuisen osaston tavoitteena olisi edetä Hämeenlinnaan ja edelleen Turkuun. Kolmannen, 6000-8000 miestä käsittävän osaston tavoite olisi edetä Savosta Pohjois-Savon poikki edelleen Pohjanmaalle eristäen Suomen. Kolmannen osaston tavoite oli mahdollista asettaa Sprengtportenin hyvän Suomen olojen tuntemuksen perusteella. Hän oli esimerkiksi selvillä Kustaa III toteuttamasta tienrakennusohjelmasta, joka mahdollisti joukkojen etenemiset tieurien suunnassa.
Lopullinen hyökkäyssuunnitelma oli muunnelma Sprengtportenin ajatuksista. Etelän rantatien suunnassa hyökkäsi kenraaliluutnantti, ruhtinas Aleksei Ivanovits Gortsakovin 17. Divisioona. Salpausselän hyökkäyssuunnasta vastasi kenraaliluutnantti, ruhtinas Pjotor Ivanovits Bagration ja 21. Divisioona. Savon hyökkäyssuunnasta vastasi kenraaliluutnantti Nikolai Aleksejevits Tutskovin 3. Divisioona. Tutskovin tavoitteita oli kuitenkin "kevennetty". Hänen tehtävänään oli estää Savon puolustajien liittyminen Suomen pääarmeijaan. Savon valtauksen jälkeen Tutskovin tuli kääntyä kohden Heinolaa. Etenemiseen määrättiin käytettäväksi kaikkia mahdollisia teitä, sillä maastoa pidettiin vaikeakulkuisena. Venäjän armeijakunnan komentajana oli kenraali, kreivi Friedrich von Buxhoevden (1750-1811).
Taktiikka
Venäläisten hyökkäyksen ajoitus helmikuulle oli poikkeuksellista, sillä yleensä tuohon aikaan ei sotatoimia kylmimmän talven aikana käynnistetty. Venäläisten tarkoituksena olikin estää Ruotsin apu Suomelle meriteiden ollessa jäässä. Suomen puolustus olikin rakennettu ajatukselle avun lähettämisestä Pohjanlahden yli Ruotsista. Siihen asti pidettäisiin yllä edellytyksiä vastahyökkäykselle. Raja-alueita muutoinkin pidettiin puolustuksellisesti vaikeina tai mahdottomina. Eteläisessä Suomessa kuitenkin Svartholman- ja Viaporin linnoitukset tuli säilyttää omassa hallinnassa sulkeutumalla muurien suojaan. Linnoitukset sitoisivat vahvoja hyökkääjän voimia. Linnoituksiin voitaisiin meriteitse kuljettaa täydennysjoukkoja ja mahdollistaa näin selustasta käsin suoritetut sotatoimet
Suomen pääarmeijan puolustus oli suunniteltu varsin passiiviseksi.
Tärkeimpänä oli säilyttää armeija taistelukykyisenä kesään asti perääntymällä
Pohjanmaalle. Suomen joukkojen ylipäälliköksi oli määrätty kreivi, kenraali Wilhelm Mauritz Klingspor
(1744-1814), joka oli ylivarovainen "hovimies" ja melkoinen
onnettomuus
Suomen puolustuksessa. Suomen erityisolosuhteita, venäläisten pitkiä
huoltoyhteyksiä eikä talven tarjoamia puolustuksellisia seikkoja osattu
käyttää hyödyksi. Kuitenkin saivat puolustajan kesällä 1808 aikaan paljon
myös hyökkäystaisteluita. Mielialana oli Suomessa kuitenkin vallalla
tietynlainen toivottomuus virkamieskunnassa, papistossa ja upseereissakin. Tällä
oli oleva ehkä ratkaisevakin merkitys.
Todellisuudessa tilanne ja voimasuhteet olivat suurin piirtein samalla tasolla. Viaporin linnoitusta oli pidetty likimain voittamattomana. Vaikka Suomen armeija oli huonosti varustettu ja "miliisimäinen", se kykeni kuitenkin tuntuviin iskuihin ja pakotti valloittajat jo miettimään vetäytymistäkin.
Kenraali Karl Nathanael af Klercker vastasi Suomen armeijan johdossa
helmikuussa 1808, Mauritz Klingsporin ollessa käymässä Ruotsissa. Klercker
julisti rohkeasti omalla vastuullaan liikekannallepanon, saatuaan merkkejä
odotettavissa olevasta venäläisten hyökkäyksestä. Tämän ansiosta hyökkäys ei
päässyt alkamaan yllätyksenä.
Suomen kenttäarmeijassa oli tuolloin kolme prikaatia. Yksi prikaati oli Savossa ja kaksi suojasi Uuttamaata. Loviisan seudulla etelässä oli eversti A. F. Palmfeltin 1. Prikaati (noin 3000 miestä). Nykyisen Lahden seutuvilla oli eversti K. J. Adlercreutzin 2. Prikaati (noin 4000 mistä). Savossa oli eversti J. A. Cronstedtin 3. Prikaati (noin 3800 miestä). Tämä Prikaati oli toiminta-alueella ennen venäläisten hyökkäystä.
Sotatoimet
Sotatoimet alkoivat talvella hyytävässä pakkasessa 21.2.1808 venäläisten ylittäessä Suomen rajan Ahvenkoskella, Kuusankoskella ja Keltissä. Molemmin puolin laiminlyötiin tiedustelua, ja elettiin moninaisten huhujen vallassa. Suomalaiset joukot alkoivat kuitenkin, lähes ilman taistelukosketusta, vetääntymisen Hämeenlinnaa kohti. Helmi- maaliskuun vaihteessa ylipäällikkö, kenraali Klingspor otti komennon Hämeenlinnassa. Klingspor oli vain ansioituneempi seuramiehenä, diplomaattina ja huoltotehtävien hoitajana, kuin sotapäällikkönä. Lopultakaan edes kuningas Kustaa IV ei erityisemmin luottanut Klingsporin kykyyn suoriutua tehtävästään.
Hämeenlinnassa kenraali Klercker kannatti ratkaisutaisteluun ryhtymistä mutta ylipäällikkö Klingsporin kanta, joka voitti, oli vetäytyminen ilman taistelua Oulun seudulle. Ylipäälliköllä oli pelko tulla saarretuksi, eikä hänellä ollut mitään todellista tietoa vihollisen vahvuudesta. Pikavauhtia, kylmässä pakkasessa, saapuikin 3. Prikaati, eversti Cronstedtin saattelemana Oulun seutuville 29.3.1808. Savossa olevat joukot joutuivat myös perääntymään. Vältettyään joutumasta satimeen Mikkelissä jatkoivat joukot pikaista perääntymistään Pieksämäen, Kuopion ja Iisalmen kautta Ouluun. Maaliskuun lopulla olivatkin Suomessa olevat kuninkaan joukot perääntyneet kokonaan Oulun seutuville.
Armeijan mielialaa, eivät parantaneet myöskään tiedot, joissa virkamiehet ja papisto olivat yhteistyössä valtaajien kanssa. Maalis- huhtikuulla myös armeijan kokoonpanoa muutettiin. Perustettiin uusi 3. Prikaati komentajanaan eversti Hans Henrik Grippenberg. 4. Prikaati (entinen 3.). 5. Prikaati komentajanaan eversti Johan August Sandels (kohosi aikanaan sotamarsalkaksi)
Ensimmäinen suurempi kahakka käytiin Pyhäjoella pääsiäislauantaina. Eversti
Jakob Petrovits Kulnevin joukot hyökkäsivät noin 1300 miehen voimalla yrittäen
kiertää suomalaisten asemat. Yllätys kuitenkin epäonnistui, sillä Uudenmaan
Rykmentti komentajanaan Georg Carl von Döbeln löi venäläisten rynnäkön takaisin
kaksi kertaa. Suojaustehtävässä oleva rykmentti vetäytyi tämän jälkeen
pohjoiseen jatkaen samalla viivytystä Seuraava taistelutilanne syntyi Viirteen
torpalla. Kulnevilla oli nyt noin 2200 miestä takaa-ajossa 3. Prikaati oli
ryhmittynyt puolustukseen torjuen helposti Kulnevin rynnistyksen. Tapojensa
mukaan Klingspor perui viivytyskäskynsä ja määräsi joukot jälleen peräytymään.
Tuohtuneena jatkuvaan pakoiluun Klingsporin esikuntapäällikkö eversti Gustaf
Löwenhjelm lähti nyt etulinjaan, mutta ratsasti epähuomiossa vihollisen puolelle
ja joutui vangiksi. Uudeksi esikuntapäälliköksi nimettiin eversti Carl Johan
Adlercreutz. 2. Prikaatin uudeksi komentajaksi tuli eversti von Döbeln.
Ylitettäessä Siikajokea 18.4.1808 joutui von Döbelnin prikaati taisteluun. Joen ylitys oli siten hankalaa ja venäläiset pyrkivät prikaatin edelle lahden yli. 1. Prikaati määrättiin suojaamaan pikaisesti Döpelnin joukkoja. Klingsporin jo lähdettyä vetääntymään taistelua johti eversti Adlercreutz. Eversti Kulnev pyrki jään yli ja torjuttiin 1. Prikaatin tuella. Kulnev pyrki nyt kiertoliikkeeseen sivustasta, mutta Adlercreutz huomasi tämän ja määräsi joukkonsa rynnäkköön venäläisten keskustassa. Tulos oli täydellinen ja venäläiset lyötiin pakosalle. Takaa-ajo kesti iltahämäriin asti. Venäläisten tappiot olivat noin 400 miestä ja suomalaisten noin puolet siitä. Klingspor ei tietenkään osannut eikä halunnut käyttää menestystä hyväkseen, vaan perääntymistä jatkettiin.
Eversti Adlercreutz sai jonkun ajan kuluttua lopultakin, omasta aloitteestaan, hyökkäysluvan, vaikkakin typistettynä. Revonlahden taistelu käytiin 27.4.1808. Adlercreutz aloitti hyökkäyksen kenraali Bulatovin osastoa vastaan varsin pienellä joukolla. aamun sarastaessa. Eversti Cronstedtin oli määrä yhtyä hyökkäykseen hieman myöhemmin etelästä, jossa joukot olivat majoittuneena. Adlercreutzin hyökkäys pienellä joukolla pysähtyi kuitenkin nopeasti voimakkaan vihollisen vastarinnassa. Eversti Cronstedtin hyökkäys oli pahasti myöhässä joukkojen kokoamisen, huonon sään ja hyökkäysalueelle siirtymisen myötä. Lopulta Cronstedt saapui ja yhtyi hyökkäykseen, jolloin tilanne nopeasti kääntyi suomalaisten eduksi. Venäläisten tappioiksi tuli noin 650 miestä ja vangiksi joutui jopa kenraali Bulatov. Voittoisan operaation seurauksena ylennettiin Adlercreutz kenraaliksi ja Cronstedtille myönnettiin Miekkaritarikunnan suurristi. Klingspor ylennettiin myöhemmin peräti sotamarsalkaksi, vaikka hänen ansioistaan ei koko Suomen sodan osalta ole mitään kiitettävää sanottavaa.
Suomen miehittäminen oli näin selvästikin pitkittynyt, ja venäläiset tulisivat tarvitsemaan lisäjoukkoja päämääränsä saavuttamiseksi. Venäläisten Pohjanmaalla operoiva komentaja kenraali Tutskov vaihdettiin ja tilalle tuli kenraali Nikolai Nikolajevits Rajevski. Savon rintamalle, 6. Divisioonan komentajaksi tuli kenraali Mikael Barclay de Tolly. Suomalaisille ei täydennystä Ruotsista juurikaan liiennyt. Epävarmuutta lisäsi myös Viaporin linnoituksen tilanne.
Viaporin linnoituksen antautuminen
Aluksi oli Suomen puolustuksen tukipilareiksi laskettu Etelä-Suomen linnoitusten tuki. Svartholma ja Viapori. Varsinkin Viaporia pidettiin valloittamattomana. Svartholmaa komensi majuri Carl Magnus Gripenberg, joka lyhyen piiritysvaiheen jälkeen heitti pyyhkeen kehään ja antautui.
Viaporin komentajana vastaavalla tavalla "kunnostautui" vara-amiraali Carl Olof Cronstedt, joka alusta asti oli sodan lopputuloksesta pessimistinen. Venäläiset saapuivat 2.3. Helsinkiin. Tykistötulella Viaporia vastaan ei suurta tuhoa saatu aikaiseksi ja venäläiset käyttivätkin sen sijaan neuvottelutaktiikkaa. Venäläiset ehdottivat Cronstedtille antautumista, joka sitä vastoin suostui "vain" tulitaukoon. Pieni mahdollisuushan olisi, että jäät sulaisivat ja Ruotsista saataisiin laivasto-osasto apuun. 7.4. Cronstedt suostuikin venäläisten tiukennettuihin aseleposopimusvaatimuksiin, jonka mukaan koko linnoitus luovutettaisiin 3.5., mikäli sitä ennen eivät Ruotsin apujoukot olisi saapuneet. Sopimuksen tueksi venäläiset saivat vielä miehittää muutamia lähisaaria. Niinpä Viapori antautui odotetusti ilman mitään taistelua ja luovutettiin 3.5. venäläisille joukoille.
Strategisesti ja henkisesti Viaporin menetys oli Ruotsille kova isku, eikä ole voinut olla vaikuttamatta sodan mielialoihin ja sodan lopputulokseenkin. Lisäksi Viaporissa oli lähes kolmasosa Suomen sen hetken sotavoimista. Ankeisiin mielialoihin ja antautumisiin vaikutti varmasti venäläisten yhteistyö siihen asti voittamattoman Napoleonin kanssa. Sodan voittamiseen ei haluttu uskoa, vaikka Suomen osalta siihen oli ollut mahdollisuuksiakin. Sodan lopputulokseen ei voinut myöskään olla vaikuttamatta Ruotsin kuninkaan Kustaa Adolfin kykenemättömyys päätösten tekoon.
Kesäoperaatiot
Eversti Johan August Sandels komensi suomalaisten viidettä prikaatia, jolla suojasi Oulun seutuvilla olevia päävoimia keväällä 1808. Venäläiset olivatkin lähettämässä huolto-osaston kenraali Bulatovin tueksi. Sandels päätti saarrostustekniikkaa käyttäen eliminoida osaston. Saarrostusosastoa johti everstiluutnantti Gustaf Fahlander ja pääosasto hyökkäisi samanaikaisesti Sandelsin johdolla. Hyökkäys aloitettiin 2.5. yöllä. Ennen määräaikaa Fahlanderin osasto sai kosketuksen viholliseen Pulkkilan seudulla ja hyökkäys aloitettiin ennenaikaisesti. Venäläiset ryhtyivätkin nopeasti vastahyökkäykseen joka pahimmin kohdistui kapteeni Kustaa Fredrik Dunckerin johtamia, Savon jääkäreistä koostuvaa joukkoa kohtaan. Tappioista huolimatta hyökkäys kuitenkin torjuttiin. Sandelsin pääjoukot olivat nyt ennättämässä taisteluun mukaan. Taistelu kääntyi nyt nopeasti suomalaisten eduksi ja venäläisten oli antauduttava. Poikkeuksellisesti Klingspor salli nyt saavutetun voiton hyväksikäytön ja Sandels saattoi jatkaa etenemistään Kuopioon. Voitot innoittivat myös paikallista väestöä ja talonpoikia, jotka tulivat nyt tarjoamaan apuaan. Kuopio vallattiin 12.5. kapteeni Carl Wilhelm Malmin komentamien etujoukkojen turvin. Eteneminen ulotettiin nyt jopa Mikkelin suunnalle, Savonlinnan tielle, ja Itä-Suomeen.
Pohjanmaalla suoritti majuri Otto Henrik von Fieandt pienehköllä hämäläisosastollaan onnistuneen partioretken Perhoon, jossa tuhottiin vihollisen elintarvikevarastot ja tuotettiin noin 150 miehen tappiot. Tämän seurauksena venäläisten oli vahvistettava suojaustaan ja joukkoja jopa vedettiin etelämmäksi.
Kesäkuussa suoritettiin Ruotsista eversti Bergenstrålen johdolla maihinnousuoperaatiota Vaasan seudulle noin 1200 huonosti koulutetun ruotsalaisosaston voimin. Varsinaista yhteistyötä Klingsporin armeijan tukihyökkäyksestä ei kuitenkaan saatu aikaiseksi. Sodan ylimmän johdon voikin todeta koko sodan ajalta olleen ala-arvoisella tasolla. Niinpä Bergenstrålen osasto kärsikin huomattavat tappiot, vaikka etenikin ensin helpohkosti Vaasan kaduille. Siellä oli vastassa kaksi venäläistä komppaniaa, jotka tehokkaasti viivyttivät maihinnousua. Pian paikalle saapuivat myös venäläisten päävoimat ja ruotsalaisosasto lyötiin hajalle. Lähes puolet osastosta, mukaan lukien eversti Bergenstrålen, vangittiin. Osa pääsi pakenemaan takaisin laivoille ja edelleen Klingsporin joukkoihin.
Ruotsin kuninkaalla olisi ollut reserveissään tuhansittain miehiä, mutta hän
katsoi suuremmat operaatiot tarpeettomiksi. Kuningas luotti alamaistensa
uskollisuuteen rakastetun hallitsijansa puolesta nousta miehittäjiään
vastaan, karkottaen nämä maasta. Niinpä kuninkaan tuki Suomelle supistui pieniin
maihinnousuyrityksiin, aselähetyksiin, yllyttäjiin ja "lentolehtisiin".
Kansannousulle olisi saattanutkin olla olemassa jonkin laatuisia edellytyksiä.
Sodan johto vain ei ollut tällaiseen valmistautunut eikä varautunut.
Toinen maihinnousu Pohjanlahden yli tehtiin Lemunniemelle Kaarinaan. Tapansa mukaan Ruotsin kuningas lähetti matkaan noin 2500 miestä, joista suurin osa oli kouluttamattomia. Aseistus ja varustelutaso oli vaatimatonta. Maihinnousu tapahtui 19.6. von Vegesackin johdolla. Vastassa oli joukko myötämielisiä talonpoikia, jotka näin osoittivat tukensa yritykselle. Ryhmittyminen laivoista kesti kauan ja venäläiset saivat näin lisäaikaa torjuntatehtävälle. Lopulta päästiin etenemään kohti Turkua. Vastassa olivat nyt venäläisten kokeneet pataljoonat. Taistelua kesti koko yön ja sen seurauksena maihinnousuosaston oli todettava yritys epäonnistuneeksi. Paniikin vallassa palattiin laivoille. Tappiot olivat yli 200 miestä. Ainoa hyöty operaatiosta oli, että venäläisten oli nyt sidottava enemmän joukkojaan tällaisten operaatioiden varalle.
Lintulahden tienhaarassa von Fieandt sai vastaansa heinäkuussa 1808 venäläisten hyökkäyksen, joka aluksi torjuttiin. Venäläisten hyökkäystä johti Vlastov, joka ratkaisi hyökkäyksen ottamalla reservinsä käyttöön. Suomalaisilla ei reservejä ollut käytettävissään. Von Fieand joutui pikaisesti perääntymään Perhoon. Täällä von Fieandt sai hieman täydennystä, mutta vielä enemmän saivat venäläiset, joita johti kenraalimajuri Jankovits. Venäläiset hyökkäsivät uudelleen 11.7.Taistelu kesti tunteja ja ratkesi lopulta venäläisten eduksi Jankovitsin ottaessa reservinsä käyttöön. Suomalaisilla ei taaskaan reservejä ollut. Majuri von Fieandt oli pakotettu vetäytymään Veteliin, jossa sai täydennystä.
14.7. käytiin Lapualla taistelu, jossa olivat mukana molempien armeijoiden päävoimat. Paikka oli tiestönsä ja sijaintinsa puolesta merkitsevä. Venäläisiä joukkoja komensi kenraali Rajevski, joka keskitti ylivoimaisen joukon Ehrnroothia vastaan ja valtasi Lapuan 8.7. Tavoistaan poiketen Klingspor päätti 10.7. tehdä vastahyökkäyksen. Hyökkäyksen johtaminen uskottiin kenraali K J Adlercreutzille, jonka johtoon annettiin neljä prikaatia (yli 4700 miestä ja 18 tykkiä). Vastassa oli lähes samansuuruisella joukolla kenraali Rajevski. Eversti Gripenberg komensi 3. Prikaatia, eversti von Döbeln 2. Prikaatia ja eversti Cronstedt 4. prikaatia sekä eversti Palmfelt 1. Prikaatia. Taisteluiden alkuvaiheessa von Döbeln antoi itsenäisesti hyökkäyskäskyn todettuaan tilanteen hankalaksi. Von Döbelnin hyökkäys ja Gripenbergin myöhempi mukaantulo pakottivat venäläiset perääntymään. Voitto olisi ollut täydellinen, jos suomalaiset olisivat jatkaneet hyökkäystään takaa-ajolla. Sitä ei kuitenkaan toteutettu. Näin venäläiset pääsivät vetäytymään ja suorittamaan uudelleenjärjestelyjä Salmen risteysalueelle. Lapuan taistelu oli siis suomalaisten voitto, vaikkei venäläisiä kyetty kokonaisuudessaan lyömään. Kenraali Rajevski sai nyt myös luvan väistyä venäläisjoukkojen johdosta. Suomalaisten tappiot olivat noin 170 miestä ja venäläisten noin 200.
Tilanne vuoden 1808 kesällä oli mielenkiintoinen. Von Buxhoevdenillä oli noin 30000 miehen armeija, joista vain osa, 5500 miestä pystyi operoimaan Suomen pääarmeijaa vastaan. Reilu puolet joukoista oli sitoutuneena Eteläisen Suomen hallussapitämiseen, huollon turvaamiseen ja torjumaan Ruotsin mahdollisia maihinnousuyrityksiä. Savoon oli sitoutuneena noin 6000 miehen joukko. Vastaavasti Klingsporin joukkojen kokonaisvahvuus oli vain 13000 miestä. Niinpä von Buxhoevden pyysi ja myös sai keisarilta lisäjoukkoja noin 16000 miehen verran. Joukkojen kuljetukset ja keskitykset tosin veivät oman aikansa.
Ruotsin kuningas Kustaa IV Adolf oli voinut tehdä saman tempun, sillä Ruotsissa oli reservissä ainakin 70000 miestä. Kuningas oli kuitenkin täydellisen kykenemätön näkemään tilannetta ja apu jäi saamatta.
10.8. aloittivat venäläiset Kauhajoella valtausyrityksen tärkeän
tienristeysalueen saamiseksi haltuunsa. Kauhajokea puolustamassa oli von
Döbelnin 2. Prikaati. Kun venäläisten liikehdintä havaittiin, määräsi von
Döbeln miehet vastaanottoasemiin. Kello kolmelta aamuyöstä taistelu puhkesi
Lapväärtin- ja Nummijärven teiden alueella. Taistelu ratkesi aamulla kahdeksan
aikaan, kun von Döbeln sai heitettyä tuleen kaikki resevinsä. Venäläisten oli
pakko vetäytyä molemmissa suunnissa. Takaa-ajoakin saatiin tehtyä peninkulman
verran.
Sota jatkui ja suomalaiset pyrkivät siirtämään rintamalinjojaan nyt samalle tasolle: Karstulaan, Alavudelle. Alavudella käytiinkin taistelu venäläisiä vastaan, jossa 4. Prikaatin komentaja Cronstedt haavoittui vaikeasti. Venäläisten joukkoja johti eversti Eriksson (tsaarin ajan upseereista melkoinen osa oli ulkomaalaisia). Apulaisenaan hänellä oli eversti Sabanjev. Suomalaisilla joukoilla oli ylivoima ja lopulta reservipataljoonien turvin Adlercreutz ratkaisi Alavuden taistelun edukseen. Venäläisten tappioiksi tuli noin 370 miestä ja suomalaisten noin 215.
Suomalaiset pyrkivät jossain määrin käymään myös sissisotaa. Heinäkuussa 1808 lähetettiin pieni joukko miehiä tuhoamistehtäviin Näsijärven alueelle. Joukon johtajina olivat vääpeli Jaakko Juhana Roth ja kersantti Kaarlo Juho Spoof. Joukko sai onnistuneesti iskettyä muonakuljetuksiin, kuormastoihin ja varastoalueille, saaden täten vihollisen voimavaroja sidotuksi. Vastaavaa toimintaa esiintyi jossain määrin muuallakin. Olli Tiaisen johdolla joukko aseistettuja talonpoikia Pohjois-Karjalan Mönninvaarassa yllätti ja ajoi pakosalle pienehkön venäläisjoukon. Vastaavanlainen viivytystaistelu tapahtui myöhemmin Vornan sillalla, jossa suomalaisten johtajana toimi Isak Stenius.
Pälkjärvellä majuri Karl Wilhelm Malm hyökkäsi 10. elokuuta venäläisen joukon kimppuun. Saarrostavan osaston ansiosta taistelu lopulta päättyi yllättäenkin Malmin eduksi ja voitoksi. Kenraali Aleksejev joutui näin perääntymään aina Sortavalaan saakka. Tämän seurauksena Aleksejev joutui väistymään komentajan tehtävistään ja tilalle tuli 28 vuotias ruhtinas Mikael Petrovits Dolkoruki.
Sodan ratkaisu
Kesän lopulla 1808 venäläiset alkoivat saaman vahvistuksia joukkoihinsa. Von Buxhoevdenin komentamien joukkojen määrä kohosi yli 50000. Klingsporin joukkojen määrä oli vain noin 12000 miestä, eikä Ruotsi juurikaan antanut mitään lisäapua.
Kenraali Rajevskin tilalle oli nimitetty nuori kenraali, kreivi Nikolai
Mihailovits Kamenski. Kamenskin alkuperäisenä suunnitelmana oli hyökätä noin
10000 miehen voimin Karstulan ja Lintulahden kautta Kokkolaan, mutta nerokas
hyökkäyssuunnitelma jäi toteuttamatta.
Kamenski marssittikin joukkonsa varovaisemmin Etelä-Pohjanmaalle Alavuden suuntaan ja tärkeämmälle Karstula-Kokkolan suunnalle jäi ainoastaan kreikkalaissyntyisen kenraali Jegor Ivanovits Vlastovin johtama osasto. Suomalaisten kannalta tilanne oli siis parantunut. Von Fieandt oli siltikin miesvahvuudessa alakynnessä ja rakensi puolustuslinjat Karstulan itäpuolelle, Höylänsalmen pohjoispuolelle, kahden järven välimaastoon. Taistelut alkoivat 21.8. venäläisten hyökkäyksellä kirkonkylän itäpuolella. Suomalaiset vetäytyivät Höylänsalmen yli polttaen samalla sen yli johtaneen sillan. molemmin puolin ammuttiin myös vilkkaasti kanuunoin. Kenraali Vlastov kuitenkin tiesi voivansa kiertää suomalaisten puolustusasemat ja hän oli jo lähettänyt majuri Rimanin reilun pataljoonan voimin kiertämään suomalaisten selustaan. Myöhemmin lähetettiin vielä toinenkin, everstiluutnantti Lukovin johtama saarrostusosasto, joka lyhyemmän reittinsä vuoksi ehti kosketukseen ensiksi. Taistelu levisi nyt yllättäen myös itäiselle sivustalle. Ja vähän myöhemmin ehti perille myös majuri Rimanin osasto, jonka mukaantulo oli lopulta ratkaiseva, sillä se uhkasi estää suomalaisten perääntymisreitit. Von Fieandtin oli annettava perääntymiskäsky. Perääntyminen muuttui myöhemmin melkoiseksi sekamelskaksi. Vaivoin päästiin kuitenkin vetäytymään Veteliin.
Karstulassa koettu tappio ei voinut olla vaikuttamatta
mielialoihin pääarmeijassakaan, vaikka pieniä kahakoita rannikolla vielä
voitettiin. Klingspor näki tilanteen jopa niin toivottomana, että halusi siirtää
joukot Vaasan seudulle ja sieltä edelleen laivoilla Ruotsiin.
23-24.8. suomalaiset ryhmittyivät puolustusasemiin Ruonan maastoon lähellä
Kuortanetta. Etelässä oli Ruonan kylässä 3. Prikaati. 1. Prikaati oli
Nisouksenjärven lähellä ja 4. Prikaati Lintulahden tien suunnassa. Reservejä ei
ollut. Johtovastuun Klingspor antoi jälleen Adlercreutzille.
31.8. suomalaisten asettamat, noin pataljoonan vahvuiset etujoukot joutuivat kosketukseen vihollisen kanssa Kuhalammen seudulla, viivyttäen venäläisten hyökkäystä joitakin tunteja. Kenraali Kamenski suunnitteli hyökkäyksensä niin, että suorittaisi vaikeakulkuisessa maastossa kiertoliikkeen Nisouksenjärven pohjoispuolitse. Toinen pienempi osasto lähetettäisiin kiertämään Kuortaneenjärven kautta.
Taistelu alkoi 1.9.1808 Ruonanjoen alueella. Tykistötaistelu ja ammunta oli hyvin ankaraa. Adlercreutz huomasi venäläisten kiertoliikkeen ja keskitti suunnalle lisävoimia sekä suoritti vastahyökkäyksen. Venäläisten olikin vetäydyttävä taaksepäin. Ensimmäinen taistelupäivä olikin suomalaisten selkeä torjuntavoitto.
Syyskuun 2. päivänä suomalaiset kuitenkin luopuivat edullisista puolustusasemistaan melko odottamattomasti. Tappiot olivat olleet raskaat ja tieto venäläisten saarrostusyrityksestä Kuortaneenjärven suunnasta lienee vaikuttanut päätökseen. Uudet puolustusasemat rakennettiin Salmen kylän luona olevalle harjanteelle, jossa saatiin venäläisten hyökkäysyritykset torjuttua. Muutaman tunnin kuluttua puuttui päämaja Klingsporin johdolla kohtalokkaasti peliin ja antoi Adlercreutzille vetäytymiskäskyn.
Tälläkin taistelulla oli vaikutusta henkisen selkärangan murtumiseen. Etelä-Suomesta oli lisäksi kantautunut tietoja olojen rauhoittumisesta ja viranomaisten rauhallisesta yhteistyöstä venäläisten kanssa.
Kustaa IV Adolf ei antanut Klingsporille lupaa siirtää armeijaansa Vaasan kautta Ruotsiin, vaan vaati tätä jatkamaan tarmokkaasti Suomenmaan puolustamista ja vaikka tarvittaessa eroamaan, jos Klingsporin terveydentila sitä vaatisi. Klingspor ei nyt tiennyt miten hänen tuli toimia. Lopulta hän määräsi armeijansa peräytymään Ouluun. Tosin aikaa tähänkin päätökseen oli kulunut niin kauan, että vetäytymisreitti alkoi olla riskialtis.
Kamenski ei kuitenkaan oivaltanut suomalaisten perääntymisreitin heikkoutta, vaan jatkoi suomalaisten työntämistä pois alueelta. Tosin Juuttaalla, lähellä Uuttakaarlepyytä tilanne oli hiuskarvan varassa. Von Döbeln ehti paikalle aivan viime hädässä, kun kenraalimajuri Kiril Feodorovits Kosatskovski joukkoineen oli työntymässä kohti Uuttakaarlepyytä. Vaasan suunnalta oli kuitenkin tulossa 2. prikaati vahvennettuna majuri Gyllenbögelin joukolla. Nämä joukot jäljessä tullut eversti von Döbeln otti komentoonsa. Suomalaiset ehtivätkin Juuttaan tienhaaraan ennen venäläisiä ja ryhmittyivät puolustukseen. Venäläiset aloittivat hyökkäyksen 13.9. klo 15.00 ja venäläisten hyökkäykset lyötiin lopulta, kun von Döbeln saapui sairasvuoteeltaan itse johtamaan taistelua. Taistelun johdosta von Döbeln sai kenraalimajurin arvon.
Juuttaan taistelun sattuessa oli Suomen pääarmeija jonkin matkan päässä Oravaisissa, jossa Adlercreutz oli tarvittaessa valmis taisteluun antaakseen aikaa viivytystoiminnalle ja osittain, koska kuninkaalta oli tullut tiukkoja ohjeita Suomen puolustamiseksi. Suomalaisten ja ruotsalaisten joukkojen vahvuus oli reilut 5000 miestä. Venäläisten etujoukkoa komentava Kulnev aloitti hyökkäyksensä ennen aikojaan 14.9. kello 05.00. Taistelu oli hyvin kiivasta ja kymmenen aikaan antoi Adlercreutz luvan etuasemien luopumisesta. Venäläiset pyrkivät saarrostusliikkeeseen, ja Adlercreutz huomasi heidän heikentyneen keskustansa antaen rynnäkkökäskyn. Tämän seurauksena venäläiset lähtivätkin hurjasti pakenemaan. Venäläisillä oli kuitenkin runsaasti reservejä ja suomalaisilla niitä ei ollut. Tilanne muuttuikin ratkaisevasti, kun venäläiset aloittivat reserviensä turvin vastahyökkäyksen noin kello 17.00, työntäen väsyneet suomalaisjoukot takaisin. Niissä taisteltiin iltamyöhään saakka. Tilanne oli huollon, ammustarpeiden ja väsymyksen vuoksi sellainen, että suomalaisten oli lähdettävä yöllä vetäytymään. Tappiot olivat melkoiset. Suomalaiset ja ruotsalaiset menettivät noin 750 miestä ja venäläiset noin 900.
Strategisesti oli Oravaisten taistelu lopullinen isku vapauden säilyttämisestä. Ruoka ja huolto oli olematonta, talvi tulossa ja miehet väsyneitä sekä tyytymättömiä. Mielialat olivat maassa.
Hyvin eivät olleet asiat myöskään venäläisten leirissä. Sodan kesto, huoltoyhteydet, väsymys jne. sai venäläiset tekemään yllättävän ehdotuksen, aselepo. Aselepo sopi hyvin myös suomalaisille ja 29.9.1808 kirjoitettiin Lohtajalla aseleposopimus, jonka mukaan sotatoimia ei ollut lupa aloittaa ilman kahdeksan vuorokauden irtisanomisaikaa. Suomalaisten tuli perääntyä Raumajoen pohjoispuolelle sekä Savossa oli joukot vedettävä Kuopion pohjoispuolelta Toivalan alueelta Iisalmen kirkon seudulle.
Taistelut Savossa
Sandelsin sotatoimet Savon seudulla olivat kesällä 1808 venäläisille vakavana uhkana. Tämän vuoksi venäjältä kesän aikana lähetetyt vahvistukset ohjattiin Savon rintamavastuussa olevalle kenraali Barclay de Tollyllalle. Voimasuhteet alkoivat siis kääntyä Sandelsille huonommiksi. Sandels selvisi kuitenkin varsin hyvin, paikallistuntemuksensa ja todellisten sotataitojensa avulla ylivoimaistakin vihollista vastaan.
Sota jatkuu
Venäjän ylin johto, ei ollut tyytyväinen Lohtajan aseleposopimukseen monestakin eri syystä. Keisarin tavoitteena oli vallata koko Suomi ja liittää se Venäjään. Näistä syistä johtuen irtisanoi kenraali Tutskov aseleposopimuksen Savossa 19.10.1808 ja sotatoimet alkaisivat siitä kahdeksan vuorokauden kuluttua. Aikomuksena oli eliminoida Sandelsin joukot ja mahdollistaa näin eteneminen Ouluun.
Nyt lopultakin, kun oli jo myöhäistä, vaihtoi Kustaa IV Adolf Klingsporin tilalle uudeksi ylipäälliköksi kenraali Karl Klenckerin.
Venäläiset aloittivat voimakkaan hyökkäyksen Koljonvirralla 27.10. kello 12.00. Osittain puretun sillan yli siirtyi nopeasti noin 3000 venäläistä, jolloin Sandels vastakkaiselta rinteeltä antoi joukoilleen vastahyökkäyskäskyn. Venäläiset joutuivat nyt täydelliseen sekasortoon. Heidät työnnettiin virtaan, jos eivät kohdanneet kohtaloaan ennen sitä. Koljonvirran taistelun voitto osoitti Sandelsin loistavat sotapäälliköntaidot. Suomalaisten tappiot olivat hieman yli 300 miestä ja venäläisten noin 700. Taistelussa kaatui venäläinen 28 vuotias ruhtinas Dolgoruki.
Koljonvirran taistelun suurin merkitys oli, että se esti venäläisten etenemisen Pohjanmaalle saarrostamaan Suomen pääarmeijaa. Sodan lopputulokseen se ei enää vaikuttanut.
Sodan Päätös
Armeijan tilanne oli talven tullessa käymässä yhä vaikeammaksi. Elintarvikepula, mieliala ja kaikki oli lopussa. Oulujoen ylitys jäiden seassa tuntui vaikealta. Suomalaiset olivat nyt valmiita uuteen aselepoon, joka solmittiin 19.11.1808 Olkijoella. Sen allekirjoittivat vapaaherra, kenraalimajuri Adlercreutz ja kreivi, kenraaliluutnantti Kamenski. Sopimuksen hyväksyi 20.11.1808 Hänen Keisarillisen Majesteettinsa armeijan ylipäällikkö, kreivi Buxhoewden.
Sota oli lopussa. Suomen armeijan oli poistuttava Ruotsiin Kaakamojoen taakse. Kovan pakkasen ja talven vallitessa armeija siirrettiin Tornioon. Sairaudet ja kulkutaudit puhkesivat ja veivät veronsa miehistä. Lääkintä- ja sairaanhoito ei toiminut ja arviolta 2000 miestä menehtyi sairauksiin Torniossa.
Virallisesti sota päättyi 17.9.1809 Haminan rauhaan. Suomesta tuli suuriruhtinaskunta Veräjän tsaarin alaisuuteen, saaden poikkeuksellisen suuret itsemääräämisoikeudet Aleksanteri I toimesta. Myönnetty autonomia antoi myös vahvaa pohjaa sadan vuoden päässä häämöttävälle itsenäisyydelle.