Venäjän armeijan sotatoimia idässä ja Kaukasiassa1822-1918

Monella Venäjällä ja Suomen Kaartissakin palvelleella upseerilla oli osallistua taisteluun, koska se edesauttoi mahdollisuutta ylennykseen. Esimerkiksi Mannerheim näistä syistä osallistui vapaaehtoisena Venäjän-Japanin sotaan saaden ansioistaan everstin arvon. Näinä aikoina Venäjä kävi useita kahakoita ja sotia valtakunnan rajoilla varsinkin  idän suunnalla.

Persian sota 1826-27
Turkin sota 1828-29
Kaukasian sota 1817-64
Turkestanin sodat 1839-95
Krimin sota 1853-56
Turkin sota 1853-56
Turkin sota 1877-78
Boksarikapina 1900-01
Venäjän-Japanin sota 1904-05

Kaikkiin näihin sotiin myös suomalaiset upseerit osallistuivat enemmän tai vähemmän. Esimerkiksi Venäjän-Japanin sotaan osallistui reilut 200 suomalaista upseeria.

 

Kaukasian sota 1817-64

Venäjän piti tärkeänä alistaa valtaansa Pohjois-Kaukasian vapaat vuoristokansat. Vuoristokansojen ja imaamikuntansa muridiveljestön tunnetuin johtaja oli imaami Shamil. imaami ShamilKiivaimmillaan taistelut olivat vuosina 1834-59. Venäläisten ylipäällikkönä toimi aluksi A P Jermolov, joka aloitti sotatoimet vuonna 1818 Tšetšenian alueesta ja perusti sinne Groznajan linnoituksen. Vuonna 1819 rakennettiin Dagestaniin Vnezapnajan linnake. Vähitellen venäläisten onnistui hävittää tšetšeenien kyliä ja ajaa alkuperäväestöä kauemmaksi. Vuonna 1820 liitettiin Mustanmeren kasakkajoukko Erilliseen Georgian Armeijakuntaan ja nimi muutettiin Erilliseksi Kaukasian Armeijakunnaksi. 1822 rakennettiin  Kubanista linnakkeita Vladikavkaziin asti. 1822-24 sotatoimet painottuivat Kubanin alueen vuoristolaisiin. Abhaasit ja kazikumykit saivatkin kokea alistustoimenpiteitä. Tšetšeniassa ja Dagestanissa islamilaisen muridistiliikkeen edustajat yllyttivät kuitenkin joukkojaan pyhään sotaan vääräuskoisia vastaan. 1825 Tšetšenia lähtikin hyökkäykseen ja valtasi Amir-Adži-Jurtin ja yrittivät vallata myös Gerzelaulin linnakkeen. Kaappauksessa saivat tšetšeenifanaatikon toimesta surmansa kenraali Grekovin ja kenraaliluutnantti Lisanevitš.

Vuoteen 1827 mennessä A P Jermolov oli saanut alistettua Venäjän valtaan Kabardian ja kumykkien alueet ja muitakin esivuoriston asutusalueita. Dagestanistakin oli saatu jalansijaa. Uudeksi ylipäälliköksi vaihdettiin nyt kenraaliadjutantti Paskevitš, joka aloitti välittömästi sotatoimet Persiaa ja Turkkia vastaan. Imaami Kazi-Mulla (Qazi Mullah) pyrki nyt yhdistämään itäisen Kaukasian kansat. 1932 vaihtui ylipäälliköksi paroni Rozen, ja 1834 muridiveljeskunnan johtoon Venäjän päävastustajaksi imaami Shamil, hallintomies ja sotastrategi. Pitkien, sitkeiden ja epätasaisten kamppailujen jälkeen venäläiset vangitsivat Shamilin lopulta Gunibin vuorilinnakkeessa 28.8.1859. Sotiminen päättyi lopulta rauhantekoon 1864 ja monet vuoristolaiset muuttivat Turkin alueelle.

(Suomalaisia osallistui Kaukasian sotaan eri aikoina noin 160 upseeria.)

 

Kiivan sotaretki 1839

Kiivan kaanikunta muodostui Kiivan keidaskaupungista Amurdarjan alajuoksulla ja sitä ympäröivistä Kara-kumin ja Kyzul-kumin aavikkoalueista. Kaanikunta kävi jatkuvia heimosotia  ja otti myös yhteen Buharan, Persian ja turkmeenien kanssa. Venäjän sotatoimet kaanikuntaa vastaan olivat tyrehtyneet kiivaaseen vastarintaan. 1839 Venäjä päätti tehdä lopun jatkuvista ryöstöretkistä ja taata keisarikunnalle alistuneiden paimentolaisten turvalliset olot ja omat kaupalliset intressit Aasiassa. Tarkoituksena olisi vain tiedustelu- ja rankaisuretki, eikä varsinainen  valloitusretki. Retken johtoon määrättiin kenraaliadjutantti V A Perovski. Orenburgiin koottiin syksyllä 1839 3,5 pataljoonaa, 2 patteritykkiä, 4 hevostykkiä, 8 vuoristotykkiä ja 6 mörssäriä. Lisäksi 3kasakkarykmenttiä; Baškirian, Orenburgin ja Uralin kasakoita, noin 4000 miestä ja 10.000 kamelia. Sotaretki lähti käyntiin marraskuussa 1839. Embajoelle tultaessa osa kameleista oli jo poissa pelissä ja ajomiehillä kapinahenkeä. Kiivalaiset hyödynsivät tilannetta ja hyökkäsivät Akbulakiin vailla menestystä. Ankara pakkanen, lämpimän ruuan puute ja taudit heikensivät voimia. Ruodussa oli jonkin ajan kuluttua vain noin 1900 miestä ja kelvollisia kameleita 2500.

Perovski olikin nyt puolimatkasta käännyttävä takaisin. Kameleita ja miehiä menetettiin silti lisää. 18.2. 1840 joukot saapuivat Embassan linnakkeelle, jonne oli pakko jäädä kolmeksi kuukaudeksi toipumaan ja odottelemaan uusia kameleita. Parhaiten olivat selvinneet hevosineen Uralin kasakat.

venäläisten sotamaine aroheimojen keskuudessa koki ankaran kolauksen. Kazakki-arolaiset alkoivatkin hyökkäillä Venäjän alamaisiksi ryhtyneitä heimoveljiään vastaan pyrkimyksenään houkutella heidät takaisin. Kieltävästä päätöksestä seurasivat kostotoimet. Rauhoittaakseen tilannetta venäläiset pystyttivät 1845 kaksi tukikohtaa Turgain ja Irgitzin. Hieman myöhemmin alistuneiden paimentolaisten pyynnöstä rakennettiin vielä Aralin linnake.

Kokandilaisten hyökkäilyt ja kaappausretket pakottivat venäläiset kevyen sotajoukon sotaretkeen. 1853 vallattiin kokandilaisten Ak-Metšet linnake ja sitten Tokmakin ja Pišpekin linnakkeet, jonka jälkeen retkikunta palasi takaisin. Kokandilaiset kokosivat 20.000 miestä pyhään sotaan vallaten Vernyin kaupungin ja työntämään venäläiset takaisin Länsi-Siperiaan. 1863 keisari määräsi siirtämään Venäjän rajan Arysjoelle ja yhdistämään molemmat kasakkalinjat, vallata Aulije-Ata, Tšimkent ja Tȕrkistan.

 

Sotaretket 1864-66 ja Taškentin valtaus

Kesäkuussa 1864 valtasi länsisiperialainen sotilasosasto eversti Tšernjajevin johdolla Aulije-Atan ja eversti Verjovkinin komentamat orenburgilaiset valtasivat Tȕrkistanin kaupungin ja myöhemmin Tšimkentin. Keväällä 1865 Buhara (pers. ‏بُخارا‎, Buḫārā, ven. Бухара, Buhara, uzbekiksi kyrillisillä ja tadžikiksi Бухоро)  valmistautui sotaan  venäläisiä vastaan. Emiirin johtamat joukot etenivät Samarkandista kohti Taškentia. Taistelun lopputuloksena Taškent antautui 17.6.1865 ja Buharan emiiri pidätytti venäläisten lähetyskunnan ja kauppiaat. Tšernjajev suoritti helmikuussa 1866 epäonnistuneen sotaretken Tšinazista Džisakiin joka lisäsi emiirin voitontahtoa. Emiiri kokosi 35.000 miestä hyökkäykseen, mutta kenraali Romanovski löi heidät 3000 miehen voimin Irdžarissa. Venäläisjoukot jatkoivat sieltä buharalaisten hallitsemaan Hodžentiin ja valtasi sen 24.5.1866. Kokandin ja Buharan kaanikunnat eristettiin sitten toisistaan ja muodostettiin vallatuista alueista Turkestanin alue.

 

Sotaretki Buharaa vastaan 1866-68

Buharan emiirikunta alistettiin Venäjän vasalliksi 1868 ja emiirin ja hänen alueensa asemasta määrättiin sopimuksilla (1868 ja 1873). Ura-Tjuben valtaus oli erityisen kiivas. Muureille oli pakko nousta tikkain, mikä aiheutti suurta mieshukkaa. Vastustaja ampui, heitti kiviä ja parruja hyökkääjien päälle. Ensimmäisten joukossa lähti kiipeämään komppanian päällikkö Oskar Gripenberg. Tietä muureille piti avata sapeleilla kunnes muurin portit saatiin murrettua parrujen avulla rikki. Venäläisten menetykset olivat yli 200 miestä. Turkestanin alueet rauhoittuivat nyt osittain, mutta jäljellä oli vielä keskiaasialaisia kaaneja, jotka olivat alistettavissa vain voimatoimin.

(Sotaretkeen osallistui suomalaisia upseereita: Grek, Gripenberg, pistolekors, Silfversvan, Wittberg)

 

Sotaretki Kiivan kaanikuntaa vastaan 1873

Voittamattomina itseään pitäviä kiivalaisia oli noin 340.000. He keräsivät veroja Syrdarjan alajuoksulle ja Orenburgin aroalueen Venäjän alamaisiksi ryhtyneiltä kazakeilta. Ne kylät jotka eivät maksaneet tuhottiin. Asemiehiä saattoi olla noin 40.000, joista osa pelottomia turkmeeneja.

Kun Venäjän keisarikunta oli 1870-luvulla vallannut jo suuren osan Keski-Aasiaa oli Kiivan kaanikunnan vuoro joutua saarretuksi kolmelta taholta. Kun uusi rauhantarjouskaan 1872 ei tuottanut vastakaikua, päätti Venäjä alistaa Kiivan pelätessään Britannian vaikutusvallan nousua. Venäläiset lähtivät liikkeelle keväällä 1873 Taškentista, Orenburgista, Kaspian Mangyšlakista ja Krasnovodskista 7650 sotilaan voimin. Joukkoja johti Turkestanin kenraalikuvernööri K P von Kaufmann. 27.-28.5.1873 venäläiset joukot löivät Kiivan ympäristössä heikon vastarinnan ja johti vastustajan antautumiseen 29.5.1873. Myös Kiivan kaupunki vallattiin. Valtaukseen osallistui Venäjän Turkmenistanin-joukkoja 5300 miestä, 1650 hevosta ja 10.200 kamelia. Rauhansopimuksessa Kiivan kaanikunnasta tuli Venäjän protektoraatti (suojelualue, valtio).

(Sotaretkeen osallistui suomalaisia upseereita: Aminoff, Backman, Elfsberg, Fock, Konow, Londén, Orraeus, Ranau, Silversvan)

 

Kokandin sotaretki 1875-76

Kokandin kaanikunta oli jo aiemmin 1850,1852-53 ja 1860-66 ollut Venäjän ahdistamana. 1873 Ferganan laakson asukkaat nousivat kapinaan Hudojat-kaanin ankaraa verorasitusta vastaan. Kaanin rankaisuretkikunta ei onnistunut kukistamaan kapinaa. Kahinointi jatkui ja käännekohdaksi muodostui liitto, johon yhtyivät kaanin pojat, Andižanin hallitsija Nasreddin-bek ja Margelanin hallitsija Murat-bek. Hudojar-kaani kääntyi nyt Turkestanin kenraalikuvernöörin K P Kaufmannin puoleen saadakseen apua ja pakeni kesällä 1875 Taškentiin venäläisten sotavoimien turviin. Kauffmann valtasi elokuussa 1875 Mahramin linnoituksen Syrdarjan rannalla ja 2000 kokandilaista kaatui. Venäläisiä kaatui vain kourallinen. Uudeksi kaaniksi huudettiin nyt Nasreddin-bek, joka kapinallisilta salaa solmi Venäjän kanssa 22.9.1875 sopimuksen alamaisuudesta ja verotettavaksi. Kun kansalle valkeni petos se nousi uudellen kapinaan sekä kaania että Venäjän valtaa vastaan. Uudeksi kaaniksi asetettiin kapinanjohtaja Pulat-bek (Ishak Mulla Hasan-ogly). Muutamien onnistuneiden operaatioiden jälkeen kapinallisten oli kuitenkin taivuttava. Tammi-helmikuussa 1876 Namanganin alueen venäläiset joukot kenraali M D Skobelevin johdolla kukistivat kapinalliset Andižanin ja Assaken luona. Skobelevin ollessa sotaretkellään nousivat namanganilaiset nousivat nyt kapinaan venäläistä varuskuntaa vastaan. Palattuaan takaisin kenraali Skobelev pommitti kaupunkia ankarasti tykeillään 8.2.1876. Hän valtasi Kokandin kaupungin ja sai haltuunsa 62 tykkiä ampumatarvikkeineen. 19.2.1876 keisarin määräyksestä yhdistettiin kaanikunnan alueet Ferganan alueeksi. Paennut Pulat-bek saatiin kiinni ja teloitettiin Margelanissa maaliskuussa 1876.

(Sotaretkeen osallistui suomalaisia upseereita: Aminoff, Avellan, Dreijer, Enwald, Fock, Londén, Matvejev, Ranau, Rosberg, Rydman)

 

Ahalteken-sotaretket 1879 ja 1880-1881

Turkmenian eteläosassa oleva Ahalteken keidasalue oli turkmeeniheimojen asuttamaa. Krasnovodsk oli perustettu 1869 ja Kaspian ranta-alueiden turkmeenit olivat siirtyneet Venäjän alamaisiksi. Tsaarinvallan ylimielinen ja tahdittoman karkea asenne paikallisväestöä kohtaan nostatti vastarintaan suurimman heimokunnan teke-turkmeenit (tekinit, tekintsit), jotka aluksi olivat venäläisiä kohtaan suopeita. Britit pyrkivät myös suhteisiin heimon johtomiesten kanssa. Kenraali N P Lomakinin valloitusyritys 28.8.1879 Geok-Tepen linnaketta vastaan epäonnistui.

1880-81 sotaretken johtoon  asetettiin kenraali M D Skobelev. Hän rakennutti Krasnovodskista Geok-Tepeen välilinnakkeita ja varastoja huollon toiminnan varmistukseksi. 7000 miehen ja 100 tykin voimin Skobelev valloitti rynnäköllä Geok-Tepen, jossa oli yli 20.000 turkmeenia naisineen ja lapsineen. Kivääreitä heillä tosin oli vain noin 5000. Muissa osissa Turkmeniaa ei ollut suuria yhteenottoja, vaan valtaosa liitettiin Venäjään rauhallisesti.

(Mukana suomalaisia upseereita: Berg, Elfsberg, Fock, Forstén, Gripenberg, Jaenisch, Krabbe, Melart, Sjöman, Stenius)

 

Boksarikapina 1899-1902

Pohjois-Kiinassa kannatusta saanut salaseura Yi-ho-ch´ȕan nousi ulkomaalaisia sekä kirkon kiinalaisia kristittyjä vastaan ensin Shantungin maakunnassa, jossa oli paljon ulkomaalaisia. Suunnitelmana oli häätää ulkomaalaiset pois maasta. Lähetyssaarnaajia alettiin myös vainota ja surmata vuoden 1899 lopulla. Ulkovaltojen vaatimukset salaseuroja vastaan eivät tehonneet. Kapinaliike laajeni Chihlin pääkaupunkiprovinssiin. Kapinaliike tuhosi rautateitä, lennätinlinjoja, lähetysasemia ja hallintolaitoksia ja anasti vallan laajalla alueella. Liike laajeni vielä Shensin maakuntaan ja Mantšuriaan. Taikauskoon vajonneet salaseuralaiset uskoivat maagisten rituaalien voimaan ja haavoittumattomuuteen terä- ja tuliaseita vastaan. Maan hallitus ei saanut tehokkaita vastatoimia aikaan ja se tuki peitellysti kapinallisia. Kapinalliset aloittivat 13.6.1899 Pekingin lähetystökorttelin 56 päivää kestäneen piirityksen. Iso-Britannia, Ranska, Saksa, Itävalta-Unkari, Japani ja USA tekivät vastaoperaation. Maan hallitus sitä vastoin oli täysin toimeton puolustaakseen maataan tältä väliintulolta. Vallattuaan Tientsinin ulkovaltojen joukot aloittivat noin 40.000 miehen voimalla marssin kohti Pekingiä, joka kaadettiin elokuussa 1899.

kiinalaisia bokserikapinallisiaMantšuriassa kapinallisia hillitsi hieman Japanin läheisyys, mutta silti ulkomaalaiset pyrkivät pakoon kahakoita ja surmatöitä. Kwantungin niemimaalle siirrettiin vahvistukseksi Amurinmaasta kesä-heinäkuussa 1900 suuri määrä venäläistä sotaväkeä kiinalaisten hyökkäilyjen venäläistä vartiostoa, virkailijoita  ja työmiehiä vastaan. Levottomuudet kuitenkin levisivät lähes koko Mantšuriaan ja vaikutukset tuntuivat aina Mongoliassa ja Kuldžassa saakka. Joukkojen siirto etelään avasi kiinalaisille mahdollisuuden vallata koko rautatielinja Harbinia lukuun ottamatta. Kolme paikalliskenraalia julistikin venäläisille sodan ja vaati rakennustöiden lopettamista, vartioston lopettamista ja henkilökunnan vetämistä pois alueelta. Venäjän keisari määräsi 26.6.1900 viisi prikaatia tarkk´ampujia ja erikoisyksiköitä Mantšuriaan. 8.7.1900 ilmoitettiin Siperian sotilaspiirin ja Semiretšjen alueen liikekannallepanosta. Muodostettiin 3 siperialaista armeijakuntaa sekä yksi maihinnousua varten ja jaettiin Matšuria pohjoiseen ja eteläiseen lohkoon. Päätarkoitus oli saada rautatie vallattua takaisin Taka-Baikalista Nikolsk-Ussuriiskiin sekä Harbinista Port Arthuriin. Operaation onnistumiseksi rakennettiin sotilasteitä ja vahvistettiin asemia Amurilla. Mantšuriassa laskettiin olevan kiinalaista aseväkeä ja miliisijoukkoja noin 100.000. Venäläisten kahinat paikallisten maantierosvojen (hunghuusit) kanssa jatkuivat vielä jonkin aikaa, mutta  sotatoimet katsottiin päättyneiksi 26.3.1902, vaikka venäläiset olivatkin alueella vielä 1903. Venäläisten ilmoittamat tappiot olivat noin 2000 miestä.

(Mukana suomalaisia upseereita: Aurenius, Berger, Charpentier, Carlstedt K, Carlstedt  N, Collin, Daehn, Eksten, Falck, Forstén, Friman, Haartman, Halonen, Hartman, Holmsten, Indrenius-Zalewski, Johansson, Lassenius, Leonbom, Löfberg, Norlander, Olander, Orraeus, Ramstedt, Rennenkampff, Schoultz, Schwindt, Sevón, Sillman, Starck A, Starck F, Senman, Stjemcreutz, Ström, Sundström, Sventorzetsky, Undritz, Westerman, Wilcken A, Wilcken P, Winter W, Winter G, Wirenius; näistä 11 vahvistamatonta)

 

Venäjän-Japanin sota 1904-05

Japani katkaisi diplomaattisuhteensa Venäjän imperiumiin 7.2.1904. Syynä oli Venäjän halu saada hallintaansa puolifeodaalinen Korea, johon päämäärään myös Japani pyrki. Japani päätteli, että menestyksellinen operaatio mantereelle edellytti Venäjän laivaston eliminoimista. Amiraali Tŏgŏ lähettikin torpedoveneitä hyökkäykseen yöllä Port ArthurinKuropatkin laivastotukikohtaan jossa vaurioitui kolme venäjän sotalaivaa. Samaan  aikaan  Japani käynnisti joukkojen kuljetukset Korean niemimaan länsirannikolle Chemulpon satamakaupunkiin. Kenraali Kurokin armeija marssi sieltä edelleen Jalujoelle. Venäjän laivasto oli sekavassa tilassa ja koki lisää takaiskuja. Venäjän 1898 vuokralle saatu Port Arthurin tukikohta menetettiin japanilaisille 1.1.1905.

Mukdenin alueella oli venäläisiä joukkoja noin 176.000 ja japanilaisia noin 170.000 miestä. Venäjän armeija oli pääosin koottu reserviläisistä, joiden sotataidot olivat puutteellisia. 24.1.1905 alkoi taistelu, jossa siperialaiset yksiköt onnistuivat ajamaan japanilaisia kylään, jota luultiin Sandepuksi. Japanilaiset kokosivat voimansa, eikä Oskar Gripenbergin komennuksessa ollut joukko päässyt etenemään varsinaiseen Sandepuhun. Gripenbergin mielestä syynä oli ylipäällikkönä toimineen Kuropatkinin vitkastelu, epäröinti ja arkuus. Gripenberg lähtikin raportoimaan suutuksissaan asiasta Pietariin keisarille. Taisteluita hankaloitti myös talven tulo pakkasineen ja sitä seurannut liejukausi koko 150 km mittaisella rintamaosuudella. Japanilaiset löivät kenraali Linevitšin armeijan, mutta siitä huolimatta hänet asetettiin erotetun Kuropatkinin seuraajaksi.

Häviön syiksi nostettiin sotavoimien kehno tila ja Venäjän yleinen takapajuisuus. Mukdenissa kaatui noin 90.000 venäläistä ja noin 70.000 japanilaista. Taistelustrategia oli selkeästi ollut puutteellista ja taitamatonta. Japanilaisten vahva- ja uhrimielinen taisteluinto puuttui venäläisiltä. Arviot todellisista tappioista vaihtelevat suuresti eri lähteissä. Viralliset laskelmat kertovat vain 40.000 kuolleesta ja 140.000 haavoittuneesta venäläisestä.

Kevään ja kesän aikana venäläisiä joukkoja vahvistettiinkin noin 250.000 täydennysmiehellä ja näin saatiin suuri miesylivoima. Linevitš ei kuitenkaan hyökännyt vaan tyytyi asemasotaan. Ratsuväen päällikkö Mištšenko suoritti muutamia tuhoamisretkiä japanilaisten selustaan ja everstiluutnantti Mannerheim osallistui myös joihinkin onnistuneisiin ratsuväen tiedustelupartiointeihin. Kiinalaiset eivät puuttuneet sodan kulkuun, vaikka niitä käytiin heidän maaperällään.

Pahin takaisku Venäjälle tuli kuitenkin merellä. Itämeren laivasto oli lähetetty apuun, mutta se koki taitamattomuudessaan massiivisen upotuksen Tsushiman meritaistelussa 27.5.1905. Venäläisiä hukkui 4850 miestä ja sotavankeuteen päätyi 5917 miestä. Venäjän oli nyt pakko taipua rauhaan, kun maaoperaatiotkaan eivät tuottaneet tulosta. Rauha solmittiin Portsmouthissa 5.9.1905. Japani sai Port Arthurin, mutta Itä-Kiinan rautatie jäi venäläisten haltuun eikä Vladivostokin linnoitteita tuhottu.

(Mukana suomalaisia upseereita: Noin 233 upseeria (osa epävarmoja) ja lisäksi 20-37 meriupseeria)

Paluu

(Lähdeteksti: Harry Halén)